Avainsanat
Jeux de Peau, Serge Lutens
Lomalla Ranskassa heräsimme kun saksalaisturisti sahasi energisesti patonkiaan ikkunan alla.
Ei mikään ole parempi herätys.
Mutta tässä haistan vain motellihuoneen mikropopcornin kelmeän rasvan. Yksinäisen reissusoturin ainoan evään kun ravintola on kiinni eikä baari vielä ole auki.
Jos kuitenkin odotan pitempään kun nälkä ikinä sallisi, nenään alkaa tuulahdella hienoisia tuoreen leivän löyhähdyksiä. Lutensin leipomon anissämpylöitä paperipussista, päälle paksulti voita ja hilloa. Tuottaa samanlaista mielihyvää kuin Nutella kuuman leivän päällä.
PS Mihin kauppamatkustaja kuoli?
Ihana, ihana kuvitus Jeux de Peaulle. Kumma juttu, muistelin tuoksun olleen mehevän leipomomainen pullosta nuuhkittuna – ilmeisesti Peau leikkii iholla toisin.
Kiitä Edward Hopperia!
Tämä on niin Lutens tuoksu että sen tunnistaisi vaikka silmät sidottuna. Mutta ilmeisesti leipäilluusioon on käytetty samaa luontaisenkaltaista voiaromia jota elintarviketeollisuus upottaa omiin tuotoksiinsa. Ja siitä minulle tulee mieleen liian monta motelliyötä, joista joutuu lähtemään tien päälle ilman aamiaista.
Nykyään otan Amerikan-matkoille aina mukaan omat teet, kaurapuuropussit ja 110-volttisen vedenkeittimen. Oma vedenkeitin on kuulunut repertuaariin siitä lähtien kun löysin säiliöllisen punaista levää eräästä kalifornialaisesta kahvinkeittimestä – siis juotuani siitä jo monta päivää.
Punaista levää?! Voi kamala, mutta toisaalta motellikokemuksistasi ja -varusteistasi olisi aineksia hyvin avantgardistiseen parfyymiin..