Etro, Via del Babuino, Rooma

Kerron aina välillä jostakin Rooman putiikista jossa olen rohkaistunut käymään.

Luksustavara keskittyy Bermudan kolmioon. En ole sen kuluttaja. Minulla on yhdet Pradan kengät joita olen käyttänyt tasan kerran kymmenessä vuodessa. Olen ostanut jonkin verran tunnettuja merkkejä, aina noin 70% alennettuna, mutta käytän niitä vain harvakseltaan. Oikeasti elän arkisesti. Arvoasut vaativat liikaa paapomista ja hoitoa. Haluan vaatteilta vapautta, en velvotteita.

Suhteeni luksuskauppoihin on muutenkin ristiriitainen. Karkeasti ottaen mitä köyhempi ja korruptunoituneempi kansakunta, sitä isompi ja kiiltävämpi on sen virallisen edustajan auto. Norjalle riittää kuhmuinen punainen Ford Mondeo ilman lisävarusteita, Norsunluurannikko porhaltaa kurat silmillesi Maserati Quattroportella. Rikkaiden kaupoissa tulee usein epämiellyttävä tunne siitä, että olet rikoksen silminnäkijä. Joku kaataa vieressäsi juuri kassaan isoa siivua jokin köyhän takapajulan bruttokansantuotteesta. Ja monet Made in Italy –tuotteet on kai oikeasti ommellut kiinalainen ikkunattomassa kontissa jossakin Napolin satamaslummissa.

Mutta pidän kuitenkin hyvistä tuoksuista, ja niiden eteen on rikottava omia rajoja. Aloitetaan yhdestä Via del Babuinon inhimillisimmistä puodeista, Etrosta Chanelin kyljessä. Pistäydyin siellä päiväkävelyllä viime viikonloppuna.

Gogol astuu puodin valkoiselle kokolattiamatolle kuraisin kumpparein. Edessä aukeaa apteekin kaltainen tila, jossa jalopuuta ja värikkäitä silkkejä ei ole säästelty. Puodin takaosassa rykelmä Gogolin maanmiehiä hamstraa kirjavaprinttisiä toppavaatteita puolella Venäjän tämän talven kaasunviennin nettotuotosta.

Minulle jyvittyy myymälän juniorein myyjä, soma nuori mies joka sopisi ihan hyvin Milanon catwalkeille lanteitaan keinuttamaan. Edessäni aivan myymälän suulla on maustehyllyköllinen hopeakorkkisia tuoksupulloja.

Kysyn heti kärkeen myyjän omaa suosikkia, se on vieno Pegasos. Kun sanon, että minusta siinä tuoksuu vahvasti kumariini, myyjä selvästi säikähtää. Tunnistukseni menee todennäköisesti reisille – mutta tässä saa feikata. Vaikka sanoisitte ammoniakki, potentiaalisesti maksavalle asiakkaalle tuskin kannattaa väittää vastaan.

Myyjällä on aikaa ja hyvä koulutus. Hän etenee heikosta vahvempaan, sprayaa paperiliuskoille niin monta tuoksua kuin haluan ja raapustaa pyynnöstäni niiden nimet liuskoihin (tässä hän hikoilee verta oikeinkirjoituksen kanssa). Välillä hän virvoittelee minua kahvipavuilla. Kun tunnistan rivistä pari iiristä, huomaan että peli on  kääntynyt edukseni. Ei haittaa vaikka saappaani valuvat kuraa. Puolessavälissä julistan että nenäni on väsynyt, pyydän saada lopettaa.

No tiedänkö nyt kaiken Etron tuoksuista? Tiedän ja en tiedä. Paperiliuskanuuhkinta ei ole minun juttuni. Ennakolta odottamani Heliotrope on minulle liian makeaa marsipaanimassaa. Mutta linjassa on monta kepeää tuoksua, joita voisin kuvitella käyttäväni kesähelteillä. Valitettavasti tällainen läpijuoksu tekee tuoksut yhtä tutuksi  kuin se että istut yhden vaihtopysäkinvälin vaiti jonkun vieressä HKL:n bussissa.

Tärkein juttu onkin että kiitän myyjää vuolaasti avusta ja asiantuntemuksesta ja pyydän lupaa tulla uudelleen testaamaan tuoksuja iholla yksi kerrallaan. Lupa myönnetään

Tuoksuliuskat alkavat pian kaikki haista samalta. Niistä Pegasos, Paisley, Vicolo dei Fiori ja Gomma jäävät parhaiten mieleen. Lemon Sorbetia inhosin, Etra jäi harmi kyllä nuuskimatta. Vaikka myyjä yrittää selvästi estää, pyydän viemisiksi ranteelleni atomipomminpitävää Messe de Minuitia, jonka tapasitte jo eilen. Lampsin oikein tyytyväisenä ulos ja alan kivuta ylämäkeä takaisin kotiin.

PS Jos innostutte Etrosta, yhdeksän tuoksun maistiaissettiä saa ostaa Escentualista. (update – tämäkin setti on loppuunmyyty.).Tilasin sen itselleni, jotta voin nuuhkia niitä rauhassa. Se on vielä jumissa postissa, mutta toivotaan että se tulee joskus – jos näin, kuulette Etroista varmasti vielä lisää!

Mainokset