Avainsanat

, , ,

Teint de Neige, Lorenzo Villoresi

Tiedättekö mikä on tuoksu, joka melkein tappoi tuoksuharrastukseni?

Tämä tässä, osoitan sinua, älä mene piiloon.

Tämä on näitä lumifantasioita. En tiedä mitä odotin – iirislunta, heliotrooppihöyryjä – kuivaa keveää pakkaslunta joka tapauksesa.

Tähän tuoksuun on pakattu ne saatanallisimmat jalkarätit ja ohikiitävän auton pläsiisi iskemät räntäroiskeet mitä ihminen voi kuvitella. Tuoksu on märkä, raskas, imelä ja tahraava. Se läpäisee kengät, laukaisee kuolemantaudin, valvottaa yöt ja haisee sitten ilkkuen sen päälle vaaleanpunaiselle penisilliinille ja hautajaisliljalle.

Suomalaisilla on likeinen suhde lumeen. Sitä voi luoda, sen päällä hiihdetään, se peittää lian ja synnit, sen syliin sammutaan viimeiseen uneen. Näin ei ole kaikkialla: muualla se pitää siistiä pikimmiten pois. Jään päälle kaadetaan espressokannulla kiehuvaa vettä, roska-autojen eteen valjastetaan aurat, valkea piru nitistetään kide kerrallaan pois.

Tähän tuoksuun on vangittu lumen painajaisluonne.

Kokeilin Chanelin La Pausaa vastamyrkyksi. Se toimi, jotenkuten, mutta nilkutan vieläkin.

Advertisements